– Onneton

Naisen katse yllätti hänet. Se pusertautui hänen sielunsa syvimpiin lokeroihin ja hän tunsi löytäneensä sieltä jotakin, jonka oli jo melkein unohtanut.

Hän ei ollut hymyillyt pitkään aikaan. Eikä nauranut. Nyt hän hymyili. Melkein nauroi. Piti siitä mitä näki edessään. Siniset silmät, vaalea tukka. Pohjoismaiset piirteet, aivan toisenlaiset kuin hänen omansa. – Hän tiesi rakastuneensa sillä hetkellä kokoushuoneen toisella puolella seisovaan naiseen, jolla oli vaaleansininen pusero päällään ja nippu papereita kädessään.

Nainen vastasi hänen katseeseensa, hänen tietoiseen hymyynsä nyökkäämällä ystävällisesti mutta hieman epäröiden. Mies tunsi miten hänen yhtäkkinen ilonsa lämmitti häntä ja puhkesi vielä suuremmaksi hymyksi kun hän vangitsi naisen katseen omaansa. Ehkä hän katsoi häntä liian kauan, liian tarkasti. Hän saattoi tehdä sen tässä huoneessa, joka oli äärimmilleen täynnä väkeä, puheensorinaa ja kiliseviä samppanjalaseja. Mielenkiintoisen, pian alkavan luennon odotuksen tunnelmaa. Hän katseli ympärilleen, huomioi tarkasti huoneen katosta lattiaan, tarkasteli kauan suurta kristallikruunua ja seuraili näkyvissä olevien sähköjohtojen ratoja. Yhä vielä hymyillen ja etsien tietä sinipuseroisen naisen luo, jonka elämän hän oli rutiininomaisesti kartoittanut viikkoa aikaisemmin.

Hän tunsi itsensä virkeäksi tässä seurassa ja hänen tavanomainen surunsa väistyi hetkeksi, muutti muotoaan ja etääntyi hänestä jättäen hänet yksin. Hänessä ailahti ajatus mitä hän ihmisenä olisi jos ei hän saisi jatkossakin olla oma onneton itsensä. Hänen maailmansa järisisi perusteiltaan. Sillä onneton hän oli ollut siitä saakka kun hän oli hyvin nuorena painanut  kiharaisen päänsä Kuolleeseen Mereen ja vannonut komppaniansa kanssa etteivät he koskaan antaisi Masadan antautua. Hän huomasi vasta nyt ettei ollut vuosiin tuntenut mitään. Ei iloa, ei surua, ei pelkoa, ei rakkautta, ei edes vihaa. Hänestä oli tullut kuin koneen osa, laskelmoiva, analyyttinen ja kylmä. Hän oli johtopäätösten mestari, alansa ensimmäinen, palkittu ja pelätty. Hänellä oli kyky tehdä tuokiossa täydellinen tilannekatsaus suurien lentokenttien turvallisuusjärjestelmistä ja valtavien ostoskeskusten valvontasysteemeistä. Hänen huomiokykynsä oli epäinhimillistä luokkaa. Aivopestyjen, uudelleen ohjelmoitujen turvallisuuspalvelun robotti-ihmisten luokkaa.

Hän lähestyi naista, joka hymyili jo avoimemmin ikään kuin tunnistaen hänet. Se tuntui miehestä hyvältä ja vastaanottavaiselta. Jossakin hänen sydänlihaksessaan väristi yhä vahvemmin tunne, jolla ei ollut hänen ammatissaan mitään nimikettä. Mutta hän ties, että se on rakkautta, joka tekee ihmisen heikoksi, sumentaa hänen aivonsa ja silmänsä ja voi tehdä hänet hetkessä avuttomaksi kuin uhrilampaan. Mutta hän hymyili sittenkin, melkein nauroi. Hänen silmänsä siristyivät iloisiksi viiruiksi, hänen täydellinen hammasrivinsä säihkyi ja hänen poninhännälle sidottu säkkäräkiharainen korpinmusta tukkansa kiilsi kristallikruunun pehmeässä valossa.

He esittäytyivät ja nainen sai lopuksi varmuuden siitä, että mies oli todellakin se illan yllätysvieras, jonka hän oli jo kuukausia sitten toivonut saapuvan puhumaan taistelusta terrorismia vastaan. Vastauksen hän oli saanut vasta viikko sitten yksinkertaisena englanninkielisenä Hotmail-viestinä. Mutta mies vaikutti viehättävältä. Hän oli nuorempi kuin mitä nainen oli kuvitellut sellaisten miesten olevan. Hänen piirteensä olivat kauniit mutta tietyllä tavalla raskaat ja nainen tulkitsi  hänen puheensa ja ajatuksenkulkunsa näennäisen hitauden johtuvan siitä, että mies ei ehkä ollut nukkunut hyvin tai että hän oli tehnyt hiljattain pitkän lentomatkan tai ehkä molemmista syistä. Mutta mies viehätti häntä ja hän kiitteli hänen osallistumistaan melkein lirkutellen, vaikka tiesi sen olevan tilanteeseen sopimatonta.  Hän huomasi miehen hyväksymisen ja viivytteli hänen hymyilevässä katseessaan. Se tuntui hyvältä mutta tutkimattomalta.

Nainen oli hänen mielestään kaunis. Hän olisi halunnut heti viedä tämän sinipuseroisen vaaleatukkaisen naisen erämaahan beduiinien luo ja kysyä heiltä olisiko tämä nainen oikea hänelle. He olisivat sen tietäneet, koska he tiesivät hänestä kaiken. He jotka olivat hoitaneet kaikki hänen vammansa, antaneet hänelle turvapaikan tarpeen tullen ja silloin tällöin leikanneet granaatinsirpaleita hänen jaloistaan. Ne aavikon ihmiset, jotka asuvat teltoissa ja jotka tuntevat karavaanitiet ja elintärkeät keitaat Negeven ja Siinain erämaassa tietäisivät sanoa ne oikeat sanat, joihin hän uskoisi. Yksinkertaisinkin beduiini osaisi sanoa hänelle sen miksi hän juuri nyt hymyili, kertoi jopa vitsejä, oli yhtäkkiä rakastunut ja kuitenkin niin onneton.

Nainen näytti hänelle juhlahuoneen, jonne pian kokoontuisi suuri joukko tärkeitä henkilöitä, liikemiehiä ja poliitikkoja. He tulisivat kuuntelemaan häntä, esittäisivät kysymyksiä, kauhistelisivat ja ihmettelisivät hänen sanojaan. Ja kumminkin hän puhuisi vain totuuden vierestä, kaunistellen ja etäännyttäen. Niin kuin aina. Hän mittaili
vaistomaisesti katseellaan puhujanpönttöä, mikrofoneja, laptop päätettä, mineraalivesipulloja ja nurkassa olevia kukka-asetelmia pitkävartisine gladioluksineen. Hän näki heti että huoneesta oli juuri tekaistu kokoushuone, sillä maton kulumat eivät pitäneet paikkaansa nykyisen kalustuksen kanssa. Samalla hän oli kuuntelevinaan naista joka kertoi heidän toimintaperiaatteistaan ja saavutuksistaan ja katsoi häntä silmiin ja hymyili.

Hän olisi halunnut koskettaa tuota vaaleata tukkaa, kietoa kätensä hänen olkapäittensä ympärille. Hän olisi halunnut. Paljon. Hän tunsi voimakkaasti sen miten he liikkuivat yhtä aikaa samaan suuntaan siinä suuressa tuntemattomassa, jossa ihmisten kohtalot valmistellaan. He kävivät sanatonna läpi sen elämän minkä he voisivat saada yhdessä, sen kaikki vaiheet aina vanhuuteen saakka.

Yhtäkkiä hän vain tiesi, että tämä sinipuseroinen nainen ei koskaan seuraisi häntä beduiinien luo, ei kulkisi kolme askelta hänen jäljessään hiekkamyrskyssä, ei hiljentyisi kunnioitetun rabbin haudalla, ei ymmärtäisi olla kyselemättä hänen peräänsä silloin kun hänen olisi lähdettävä keskellä yötä eikä hänestä kuuluisi mitään moneen viikkoon.Tämä nainen eläisi elämäänsä kaukana hänestä ja jatkaisi uskomistaan siihen mieheen, jonka muiston vuoksi pyhiinvaeltajat hänen omalla synnyinseudullaan, omilla entisillä kouluteillään yhä vielä seisoivat polvillaan teiden varressa hartaasti rukoillen. Tämä nainen kuului heidän joukkoonsa. Hän ei.

Siitä oivalluksestaan lähtien jotakin muuttui hänen sisimmässään. Hänen oma onneton minänsä sai jälleen vallan. Hän lakkasi hymyilemästä. Hän ei tuntenut enää iloa, ei surua ei pelkoa, eikä rakkautta, joka vielä hetki sitten oli nostattanut hänen mielensä melkein painottomaan tilaan. Hän vain oli. Oli kuin hänen oma persoonansa olisi ollut hetken esillä omana itsenään juuri tuolla rakastumisen hetkellä ja oli kuin se olisi hävinnyt juuri niin kuin se oli ilmestynytkin. Persoona, joka oli kerran purettu  pois hänestä pala palalta ja tilalle rakennettu uusi, joka kesti kaikki koettelemukset valittamatta. Siihen maailmaan ei kuulunut rakkaus, ei hellyys eikä anteeksianto.
Siksi ihminen hänessä oli onneton.
Ihminen, ihmiseksi luotu. Ei tekemällä tehty.

Ilmeetönnä hän nousi puhujakorokkeelle, otti vakavin ilmein vastaan hieman varovaiset aplodit, laski pöydälle eteensä käsigranaatin mallin ja alkoi esitelmänsä.

Lukijalle:

Elän siinä uskossa, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat ikään kuin jatkoa tai puuttuvia paloja minun omalle persoonalleni tai olemukselleni. Jos joku omituinen sattuma johdattaa sellaiset henkilöt edes hetkeksi yhteen ei ole epäilystäkään siitä etteivätkö he heti tunnistaisi toisiaan ilman pitkällisiä puheita tai selityksiä. –  Tämä henkilö oli juuri sellainen henkilö minulle.

Aila